Tämä teos on omalaatuista huumoria. Olen tuntenut joitakin nuoria, jotka ovat kokeneet elämän kutsumuksekseen taiteen tekemisen. Epätoivoisen elämänasenteen seuraaminen kuvan tekemisessä on murheellista.
Samaa on tässä kirjassa taiteilijasta, joka yhden ainoan ajatuksen perässä itseopiskelee taiteilijaksi ja pitää yhden näyttelyn. Tarinan kertoo kaksi (?) kertojaa, joilla on kirjan kirjoittamiseen, jos mahdollista, yhtä pakonomainen asenne kuin taitelija Klingsorilla taiteeseensa. Kirja kuvaa jatkuvaa etsimistä ja tavoittelua taiteen sisältönä. Aluksi luulin, että tässä olisi jotain samankaltaista taiteilijaelämän kuvausta kuin Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat teoksessa. Erehdyin. Tässä ei ole mitään totena otettavaa, tämä on vain fiktiota fiktion tekemisestä ja taiteen päämäärän tavoittelusta.
Kai tässä huumoriakin on, mutta minulle se ei oikein avautunut. jos tämä on ironiaa, alkaa Klingsor käydä sääliksi. Jos taas taiteilija pitäisi ottaa vakavasti, ei siitäkään mitään tule, niin omituiseksi tyyppi on kuvattu.
Tulipahan tuokin luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti