maanantai 29. tammikuuta 2018

Albert Spinosa, 2014. Keltainen maailma, 192 s. Bazar. 9789522790828

Albert Espinosa on 14-vuotiaana syöpään sairastunut espanjalainen näyttelijä. Tässä kirjassa hän haluaa välittää sen, mitä kymmenen vuoden kamppailu syövän kanssa hänelle opetti. Hän ei siis halua kertoa sairautensa tarinaa, vaan sen mitä siitä oppi.
Jo kirjan alussa on lause, joka toteaa, että tämä ei ole mikään elämäntaito-opas tai self-help-kirja.
Olen pahoillani, mutta minusta tämä on juuri sellainen. Kirjoittaja kertoo, varmaankin jossain määrin kronologisesti syntyneistä oivalluksistaan ja esittäää menetelmän, jolla kuoleman lähellä olleen kokemuksista voisivat kaikki oppia parempaa ja täydempää elämää.
Tämä tapahtuisi laatimalla sadan kohdan lista toisiinsa ihmisissä kiinnostavista asioista ja karsimalla sitten seksuaalinen kiinnostus niistä pois ja ehkä muutakin kunne jäljellä on noin parikymmentä, joiden avulla voi tunnistaa "keltaisensa" eli ne ihmiset, joiden kanssa pystyy antoisiin ja elämää rikastaviin ihmissuhteisiin.
Ymmärrän kirjailijan voimakkaan kokemuksen, miten kuoleman lähelle joutuminen voi muuttaa kokemusta ystävyydestä ja muista ihmisistä niin intensiiviseksi, että haluaa luokitella nämä kokemukset aivan omaksi maailmakseen. Kuitenkin, kun ajattelen omaa elämänkokemustani, on vaikea pitää tarpeellisena kirjailijan esittämää vaivalloista harjoitusta saati uskoa sen hyötyyn. Kirja varmasti on totta tekijälleen ja voi olla hyödyllinen muillekin, varsinkin jos on kokenut kuoleman läheisyyden, mutta samoihin johtopäätöksiin ja kokemuksiin "keltaisista" voi mielestäni päätyä myös iän myötä vanhetessaan ja viisastuessaan ja hyväksyessään kuoleman olevan luonnollinen päätös elämälle. En olisi kirjaa lukenut, ellei se olisi ollut yhden lukupiirin ohjelmassa.

Viivi Luik, 1987. Seitsemäs rauhan kevät. 248 s. Tammi. Isbn 9513063860

Tämä kahdeksankymmentäluvulla ilmestynyt kirja kertoo Viron 50-luvusta ja pienestä maaseutupaikasta ja viisvuotiaasta tytöstä, joka elää vahvasti äitinsä ja isoäitinsä mukana pienen mäkituvan elämää ja aikakauden pelkoja. Tytön ajatusmaailma on niin viaton kuin vain lapsen voi olla ja hän keksii koko ajan kaikenlaista kuritonta, jotta jotain tapahtuisi, aikuisten toivoessa päinvastaista. Pienen lapsen silmin onnistuu kirja välittämään elävän ja ahdistavan kuva Viron viisikymmentäluvusta sosialismin ja stalinismin paineessa ja hiljaisesta vastarinnasta.
Muutamassa kohdassa kertoja nousee pois viisikymmentäluvulta ja tekee vertailuja kahdeksankymmentälukuun ja ihmettelee, miten asiat ovat muuttuneet niin paljon. Parasta kirjassa on lapsen maailman ja ajattelutavan kuvaus: pitkästymisen kautta mielikuvituksellisiin leikkeihin ja kepposiin, jotka johtavat rangaistuksiin tai ainakin pitkään itkuun. Juuri tuollaisia ovat viisivuotiaat ja juuri tuollaista oli Viron viisikymmentäluku.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Korhonen, Riku, 2017. Emme enää usko pahaan. 392 s. WSOY. isbn 9789510419977

Korhosella on erinomainen taito kirjoittaa pitkiä, pilkuttomia, mutta loistavan selkeitä ja kuvaavia sekä oivaltavia virkkeitä. Kirjan lukeminen on tästä syystä nautinto. Kolme neljäsosaa kirjasta oli riemukasta lukea, vaikka alussa esitelty uudelleen lämmitetty idea vaimon ryöstöstä pariterapiana tuntuikin tosi typerältä juonikuviolta. Korhosen tapa käsitellä kukin luku jonkun henkilön näkökulmasta luo jatkuessaan syvyyttä sekä tarinaan, että henkilöihin. Monipuolisuus henkilöissä poistaa yksiulotteisen karikatyyrimäisyyden ja tekee henkilöistä kaikkine ristiriitoineen uskottavia. Tämä kestää melkein loppuun asti, mutta juoneen ilmeisesti pakollisena kuuluva väkivalta ja tappo (Hollywood-vaade?) sai minut pettyneeksi. Vaikka kirja kantaa tämän jälkeenkin, olisin ollut jotenkin tyytyväisempi, jos äärimmäinen väkivalta olisi jäänyt pois ja kirjailija olisi luottanut kykyynsä luoda nautittavaa ja uskottavaa tarinaa arjen pienistä ja tarkoista havainnoista. Kirjaa oli kaikesta huolimatta ilo lukea.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Petina Gappah, 2017. Muistojen kirja. 302 s.Tammi. isbn 9789513189822

Afrikkalaisten nykykirjailijoiden teoksia on suomeksikin julkaistu monenlaisia, on keveitä arkielämän ja afrikkalaisen maan kulttuuirn kuvauksi ja on poliittisten ja yhteiskunnallisten katastrofien perusteellisia kuvauksia. Tämä kirja kuuluu noihin jälkimmäisiin. Tarina on lähtökohdiltaankin kamala. Sen päähenkilöt ovat afrikkalaisittain kaikista syrjityintä vähemmistöä: albinotyttö, jonka mustat vanhemmat hylkäävät ja homoseksuaalinen valkoinen Zimbabwessa, jota mustat jo hallitsevat. Kaiken lisäksi ensin mainittu on tuomittu kuolemaan toiseksi mainitun murhasta. Aika hirtehinen tarina siis. Kaikesta hirveydestään huolimatta tarina on paikka paikoin lähes kevyttä luettavaa. Luvut ovat lyhyitä ja vaihtavat vuoronperään nykypäivän ja päähenkilön aiemman historian välillä, kunnes kirjan lopussa yhtyvät ja kaikki saa lopullisen selityksesnsä. Ihmeen optimistinen olo tämän luettua jää, vaikka tarinan tosiasiat ja rakenne eivät siihen aihetta anna. kertomuksen tyyli ja viehätys ovatkin tässä tärkeämpiä kuin kaikki muu kauheus. Ihan merkittävä kirja.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Paul Auster, 4321, 1141 s. Tammi. Isbn 9789513192808

Paul Auster kirjoittaa aina kirjailijasta ja kirjoittamisesta. Enemmän tai vähemmän. Tässä vähemmän, mutta kirjan rakenne, jossa sama tarina kerrotaan neljään eri versioon, on sekin austerilainen lukijan vieraannuttamistemppu, joka koko ajan ilkkuu lukijalle: entäpä jos kirjoitankin näin! Laitankin päähenkilön vanhemmille erilaisen kohtalon ja päähenkilöille erilaisen seksuaalisen identiteetin. Jatkuva vaihtuminen ja tarinan muuttuminen aivan toiseksi vain pienillä, lähes sattumanvaraisilla muutoksilla tekee tästä kirjasta kovin elämän näköisen. Noinhan se kontingenssi toimii. Kontingenssi, joka kokonaisuutena on ollut elämälle ja ihmiskunnalle lempeä, mutta yksittäistapauksissa julma ja epäoikeudenmukainen. Tämä on lukemisen arvoinen, mutta urakka on kova, koska sivuja on niin julmetun paljon.

Juha Hurme, 2017. Niemi, 448 s. Isbn9789518518108

Tämä teos on Hurmeen kannanotto Suomen satavuotisjuhlaan ja nationalismiin. Kirja alkaa komeasti alkuräjähdyksestä ja päättyy Suomen autonomian ajan ja Venäjän ajan alkuun. Kirja ottaa hurmelaisen reippaasti kantaa historian tapahtumiin ja osoittelee erityisen näkyvästi kaikkea sitä, mitä Suomeen ja suomalaisuuteen on tullut ulkopuolelta. Ja sehän on kaikki.
Kirjan tyyli on veijarimainen ja irvistelevä, mutta tyyli sopii tällaiseen kriittiseen historian kertaukseen hyvin. Loppuvaiheessa kerronnan kaari vähän väsähtää, mutta kyllä tämän jaksaa lukea kevyesti loppuun. Päinvastoin kuin Miki Liukkosen O:n. Mikä onni, että tämä voitti finlandian. Kiitos Elisabeth Rehn.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Peter Sandström, 2017. Laudatur. S&S, 228 s. isbn 9789515239686

Tämä on tarina kirjailijan alter egon aikuiselämästä sen alussa ja "lopussa" tai siis nykypäivässä. Missä oltiin ja mihin tultiin. Välissä kerrotaan päähenkilön vanhempien tarinaa - tai muutama absurdi sattumus heidän elämästään.
Kirjan alku viipyilee pitkään samoissa asetelmissa. Avioliitto on jähmettynyt ja vanhemmistakin kerrotaan pitkiä kuvailuja. Kaikki on vähän kuin kirkkaana syysaamuna: kirkasta mutta paikoilleen jäätynyttä. Teksti on sujuvaa ja hyvin taloudellista. Rivien välissäkin osoittautuu olevan paljon. Tyyli tuo mieleeni Veijo Meren. Myös kirjan loppupuolen tapahtumat, jotka purkavat toimimattomuuden ja tuovat  kaksi kertomusta yhteen, ovat Merimäisen absurdeja ja kerrotaan jotenkin hyperrealistisesti lukijalle päin näköä sen kummemmin pehmentelemättä.
Loppuratkaisu, jossa käy ilmi mm., että vaimo on viipyillyt öitään ystävätterensä eikä rakastajansa luona, ja jossa jätetään ovi auki sille, että elämä ei olekaan pilalla vaan kaikki on ollutkin vain yliherkän ruonoilijakirjailijan hermoilua, jättää hyvä mielen ja kirjan kannen sulkee harvinaisen tyytyväisenä. Että sellaista elämää sillä kirjailijalla.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Cristina Sandu, 2017. Valas nimet Goljat, 263 s. Otava. Isbn 9789511308423

Maahanmuutajakeskusteluun tulee nykyään tällaisiakin puheenvuoroja. Tarkka ja herkkä kuvaus millaista on kasvaa suomalaisen ja romanialaisen kulttuurin välissä. Kirja kertoo tapahtumineen paljon enemmän Romaniasta, mutta on kovin suomalainen kertojaminää myöten. Niin sukupolvien kuin kulttuurien väliset ristiriidat ja Romanian diktatuurin ongelmat tulevat esiin. Väistämättä tulee mieleen turkkilais-saksalaisen elokuvan motto, joka osin sopii myös tämän kirjan päähenkilön vanehmpiin "nirgendwo sind wir zuhause".
Kirjan rakenne on taiten koottu: päähenkilön vanhermpien tarina juoksee melko lineaarisesti alusta loppuun, mutta väliin on leikattu vaihtelevia takaumia, joissa myös muut sukulaiset ja päähenkilön rakkaustarina pääsevät esiin. Kerrassaan hieno esikoinen. Melankolisuudestaan huolimatta jotenkin kevyt ja herkkä. Tämän kirjoittajalta on lupa odottaa vielä paljon.

Rosa Liksom, 2017. Everstinna, 190 s., Like. Isbn 978-952-01-1656-9

Tämä lapin murteella kirjoitettu tarina sitkeästä ja kovia kokevasta naisesta viine vuosisadan alkupuolella ja sotien aikana on sujuva ja tenhoisa luettava. Kertomus pysyy tiukasti kertojansa näkökulmassa, mutta tuo esiin monia ajan henkilöitä, niin politiikasta kuin kulttuurielämästä. Vain viimeisellä kahdella sivulla siirrytään kertojaminää katsomaan ulkopuiolelta - ikään kuin jäähyväisiksi ja hyvästelyksi. Jää lukijan pääteltäväksi loppuuko Everstinnan elämä noihin tapahtumiin vai jatkuneeko vielä.
Kertojan luontohenkisyys ja pohjoisen ihailu, suomystiikka, ja loppupuolen elämän filosofointi kertonee kirjoittajasta yhtä paljon kuin kirjan päähenkilöstä. Kieli, jota Liksom käyttää, on pohjoista murretta, jonkun mukaan meän kieltä, muttei hidasta tai haittaa lukokokemusta. Vain ulkomaalaisten nimien "kääntäminen" tälle murteelle (sopääni = Chopin) on häiritsevä ja epäuskottava piirre, mutta kertoo sekin kirjailijan tunnontarkkuudesta enemmän, samoin kuin loppuun lisätty "sanakirja".