lauantai 14. lokakuuta 2017

Hanya Yanagihara, 2017. Pieni elämä, 937 s. Tammi. ISBN 9789513191771

Tämä on kirja pedofiliasta uhrin näkökulmasta. Aiheen hirveydestä huolimatta kertomuksen pystyy lukemaan, mutta helppoa se ei ole. Päähenkilön itsetuhoisuus ja epätoivo tulevat niin uskottavasti ja ahdistavasti kuvatuiksi, että aika ajoin lukeminen hidastuu väkisinkin. Ei mikään helppo kirja. Kuvaus ja kerronta vaihtelevat välillä, helpotukseksi, muiden tarinan henkilöiden näkökulmaan. Tämä on painava puheenvuoro pedofiliaa ja riistoa vastaan ja taitavasti kerrottu kokonaisuus. Kannattaa lukea jos uskaltaa.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Paul Auster, 2002. New York trilogia, 145+86+125 s. Tammi, isbn 9789513158958

Nerokkaat pienoisromaanit muuntelevat samaa teemaa: kirjailija, joka kirjoittaa kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjailijasta... Identiteetti alkaa liudentua ja samastua ja muuttua toiseksi. Uskomatonta, että voi istua paikalleen ja kirjoittaa istumisestaan ja kirjoittamisestaan kolme mielenkiintoista ja vetävää tarinaa. Kirjoittaja leikittelee paitsi omalla identiteetillään, myös lukijan suhteella kirjaan ja lukemiseen. Talvipäiväkirjan ohella lienee valaisevinta kirjailijaelämän kurjuuden kuvausta. Mukavaa luettavaa ja ihmeellistä rakenteen somuun menemistä. Voin suositella.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Minna Rytisalo, 2017. Lempi, 230 s. Gummerus. ISBN 9789512407873

Sota-ajan Lappiin sijoittuva kertomus Lempistä, hänen sisarestaan ja aviomiehestään. Tarina rakentuu hienosti paljastaen asioiden todellisen kulun vasta lopussa. Dekkarin rakenne. Henkilöiden kuvaus, kutakin vuorollaan, pitää mielenkiinnon yllä. Kieli on ihanan sujuvaa ja tekstin määrä kohtuullinen tarinaan verratuna. Laadukas kirja. Ei pode sivupöhöä, kuten niin monet nykykirjat. Sujuvuutta ja tarinan vetoa voi vain ihailla. Mukava kirja.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kjell Westö, 2017, Rikinkeltainen taivas, 459 s., ISBN 9789511294917

olen lukenut ohimennen aiemmat Westöt. Ne olivat historian ja aikauden sekä suomenruotsalaisen yhteisön kuvauksia viime vuosisadalta. Tähän kirjaan tuo uuden ja kiinnostavan jännitteen se, että tullaan nykyaikaan ja kirjailijan alter ego seikkailee mukana.
Seksiä ja rakkautta on mukana aiempaa enemmän - viimemainittu vakuuttavamman realistisena kuvauksena uuden vuosituhannen sotkuisista suhdekiemuroista.
Kirja pitää otteessaan. Tarina on hyvin ja intensiivisesti kerrottu. Kirjailijan motto tulee hyvin selväksi. Mitä oikeastaan rakastamme, muistamme. Ratkaisu on selvä: emme muista oikein ja rakastamme jotain, mitä emme tavoita. Vertailukohdaksi asettuu Knausgårdin Taisteluni "muistin absoluuttinen sävelkorva", jota tosin hänkin epäilee viimeisessä osassa.
Westön tarina on hyvin ja huolellisesti kerrottu. Draama pitää otteessaan ja viihdyttää. Epäilin lukiessani, että siihen se jääkin, mutta kirjan viimeinen lause korjasi ja selitti kaiken: kirjailijan luomat hahmot ovat yhtä ristiriitaisia ja eksyksissä kuin me kaikki tämän vuosisadan ihmiset, jotka elämme sen saman taivaan alla, joka joskus harvinaisina hetkinä voi näyttäytyä rikinkeltaisena.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

W.G.Sebald, 2014. Saturnuksen renkaat, Tammi, 345 s., isbn 9789513180416

Rochen raja on tähtitieteessä kuvattupainovoimaraja, jonka ylitettyään kappale repeytyy silpuksi suuremman kappaleen kiertoradalle ja muodostaa lopulta renkaan sen kiertoradalle. Ymmärrän tämän teoksen yhtenä mottona niin, että kirjoittaja on tutkinut omaa "Rochen rajaansa" ja tarkastelee luupilla omia renkaitaan ja pyrkii kuvaamaan niitä. Vaelluksellaan hän kuvaa mukaan repeytynyttä ainesta. Kuvaukset seuraavat näennäisen vapaata assiosiaatiota, joka vie lukijaa Joseph Conradin afrikan pimeydestä  Kiinan keisareiden historiaan. Kaikki kuvaukset tuovat yllättäviä ja tarkkoja historian tosiasioita lukijan tietoon. Tämä on helppolukuisin Sebaldin kirjoista. Se johtuu siitä, että se paljastuu suoraan omaelämäkerralliseksi. Lukijan yllättää myös loppupuolen valokuva, jossa tekijä onkin yhtäkkiä kuvassa. Nuori ja salskean näköinen mies. Olin ollut siinä käsityksessä, että kyseessä olisi vanha ja vaikeasti liikuva, vanhanaikaisesti pukeutuva vaeltaja. Ehkä tämä johtuu Austerlitz -kirjasta jääneestä mielikuvasta. Siihen teokseen ja myös Korsikaan verrattuna, tämä teos avautuu helpommin ja teoksen pystyy hahmottamaan kokonaisuudeksi, jossa vaeltava esseisti pohtii suhdettaan maailmaan ja toisiin. Rakenteeltaan tämä vertautui yllättäen Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset -teokseen, jossa myös on käytetty matkaa ja vaellusta sitomaan joukkoa kulttuuriesseitä yhteen. Muuten teoksilla ei toki ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä.
Tämä kirja on samalla tavalla peittelemättömän melankolinen, jopa masentunut, mutta kuitenkin terävästi ja tarkasti näkevä ja kuvaava, kuin V.S. Naipaulin teokset, erityisesti Saapumisen arvoitus. Suttuiset valokuvat, joiden mukanaoloa kaikissa Sebaldin teoksissa voi pitää hänen tavaramerkkinään, eivät oikein aukene minulle. Suttuisuudella on varmasti jokin salattu tarkoitus, mutta mitä se ilmentää muuten niin loistavissa teoksissa, on jäänyt minulle avautumatta. Vertaan sitä omiin otoksiini nuoruudessa, jotka ovat huonoja, mutta avaavat edelleen silloisen tunnetilani kuin avain lukon. Tuo avain jää vain näistä Sebaldin näpsäyksistå löytymättä, vaikka ne enemmän tai vähemmän kiinteästi tekstiin liittyvätkin.
Sebaldin tapa rakentaa kertomusta, joka hyppää kertojan kertomaan henkilöön ja hänestä hänen kertomaansa henkillöön ja niin edelleen kunnes, kahdenkymmenen sivun päästä, yhtäkkiä on pilkku ja sanat "sanoi Austerlitz", ei tässä teoksessa ole niin äärimmilleen viety, vaikka rakenteessa onkin samoja piirteitä. Tämä on selkeämmin autoetnografiaa ja kulttuuriesseistiikkaa. Kokonaisuutena tärkeimmäksi nousee kuitenkin päähenkilön henkinen kokemus elämästä ja sen hauraudesta sekä kohtalon ja historian kulusta.

tiistai 22. elokuuta 2017

Antti Eskola, 2016. Vanhuus, 230 s., Vastapaino. ISBN 978-951-768-545-0

Kaksikymmentä vuotta tämän kirjoittajaa vanhemman kokemusasintuntijan kirjaan tarttuu miellyttävää odotusta mielessään: Ehkä jotain neuvoa tulevaan...
Ja onhan niitäkin, mutta ennen kaikkea kirja kertoo kirjoittajastaan ja siitä, miten hän helpottaa vanhuuden väistämättä mukanaan tuomia vaivoja: asenteella. Samalla, jolla hän on työtkin tehnyt, uteliaalla, kaikkea tutkivalla ja pohtivalla analyysillä ja johtopäätöksillä. Eivät ne johtopäätökset aina niin mullistavia ole, mutta kertovat kuitenkin pohtivasta ja rehellsiestä ihmisestä, joka pyrkii ottamaan asiat sellaisena kuin ne vastaan tulevat. Ja siinä on tämän kirjan vahvuus: on mahdollista suhtautua vanhuuteeen ja kuolemaan uteliaasti ja odottavasti: "tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus". Jonkinlainen perusrealismi maustettuna hyvällä joukolla optimismia voikin tehdä vanhuudesta, jos ei nyt helpompaa, niin ainakin mielenkiintoisempaa ja vireämpää.
Kirja raottaa ovea suuria ikäluokkia edeltäneen sukupolven elämään. Elämän linja on suora ja työntäyteinen ja moraali on työn merkitystä korostava. Kuitenkin täytyy sanoa, että Eskola, joka omienkin sanojensa mukaan on vasemmistolaisena "vittumaisen miehen maineessa", on myös esimerkillisen ennakkoluuloton ja rehellinen.
Suositeltava kirja vanhentumistaan pohtivalle ja kohta eläkkeelle jääville.

tiistai 15. elokuuta 2017

Joel Haahtela, 2017. Mistä maailmat alkavat, 301 s. Otava, isbn 9789511307266

Taiteilijaelämän kuvaus, joka onnistuu kutomaan pastellimaisen herkän ja valoisan kuvan yhdestä taiteilijaelämästä. Kuvaus alkaa lapsuuden eksistentiaalisesta heräämisestä taiteilijan kutsumukseen vaikutteena van Gogh elämäkertaelokuva ja jatkuu uskottavana ja liikuttavana kasvutarinana aina vanhuuteen ja kypsyyteen saakka,  jolloin vain maalaaminen ja luominen on jäljellä aitona ja ainoana pyrintönä. Myös rakkauden monet kuviot on taiten kudottu mukaan ja suhteen tragiikka ja sairaus tuotu esiin niin herkällä siveltimellä, että tämän kirjoittaja ainakin tirautti pari kyyneltä noita rivejä lukiessaan.
Haahtela on suuri ymmärtäjä ja taitava ja herkkä elämän kuvaaja. Tällaista, pientä ja tiivistä, teosta on ilo lukea nykyajan mammuttitautisten paisuvaisteosten vaihteluksi. Tämä ei jätä lukijaan tunnetta valtavan urakan loppumisesta - viimeinkin - vaan kaipauksen, joka pyörii kuvattujen henkilöiden ja maisemien parissa vielä päiväkausia.
Kaunis ja viisas kirja. Suosittelen.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Joel Haahtela, 2017, Tähtikirkas, lumivalkea, , 270 s., ISBN: 9789511280842

Tämä kirja on nimensä veroinen. Kieli on kirkasta ja tarkkaa. Tarina koostuu lukijan mielessä lyhyistä fragmenteista, jotka ovat kerronnan kohteen jälkeen jääneitä papereita. Tarina jättää suuria ajanjaksoja kertomatta, jotka kuitenkin täyttyvät kerronnan edetessä pala palalta. Koko elämäntarina valaistuu vähitellen ja lopun sairaus ja kurjuus näyttäytyvät ylevässä, valkean tähtikirkkaassa valossa ihmeellisen kauniina ja osuvana.
Kirja on sukua vuoden 2016 finlandia-voittajalle, Viikilän Akvarelleja Engelin kaupngista, siinä, että tämäkin on eeppistä ja vähäeleistä kerrontaa, joka kuitenkin lukijan mielessä kasvaa täysiin mittoihin ja jättää täyden ja tuntevan olon ja pohtimista päiväkausiksi.
Kirkas, kaunis ja hyvä kirja.

tiistai 8. elokuuta 2017

Alexander McCall Smith, 2017, Kahvia komeille miehille, 352 s. Otava, isbn 9789511307259

Uusin teos Mma Ramotswen ja Mma Makutsin seikkailuja. Taattua tavaraa: Botswanan aurinkoa ja kehittyvän maan ongelmia, ihmissuhde- ja köyhyysongelmia, mutta ennen kaikkea kirjailijan lämmintä humanismia ja suurta ymmärrystä ihmisen pyrintöjä ja yhteisyyttä kohtaan.
Näitä pokkareita on kesämökin hyllyssäni jo reilusti yli puoli metriä, enkä jätä ostamatta yhtään tulevaakaan pokkaripainosta tästä sarjasta. Menin jopa tapaamaan kirjailijaa, kun hän oli Akateemisessa haastattelussa muutama vuosi sitten. Jouduin kuitenkin lähtemään ennen kuin sain autogrammin ostamaani niteeseen, koska jonot olivat jättiläismäiset.
Näiden kirjojen suosio on tasainen ja taattu. Jos nykyiset jättiromaanit tuhansine sivuineen ovat seitsemän ruokalajin illlisia tai kymmenen lautasellisen buffet-päivällisiä, ovat nämä kirjat piristäviä ja maukkaita hyvän tuulen välipaloja. Oikeita herkkupaloja.

Yuval Noah Harari, 2017, Ihmisen lyhyt historia, 491 s., Bazar, isbn 9789522794703

Tämä kirja on iloinen lukukokemus, koska se tarjoaa varmasti kaikille joitain tiedon yllätyksiä, joihin ei ole varautunut. Minulle ei biologina ollut kovinkaan paljon uutta ihmisen biologiassa ja lajihistoriassa. Tällä alueella tämän teoksen tiivis esitys on toki ihailtavalla tavalla viimeisen tiedon tasalla ja kumoaa hauskasti monia aiempia, virheelliseksi osoittautneita luuloja.
Varsinaiseksi herkuksi kirja kävi, kun päästään kulttuurihistoriaan ja uskontojen selitykseen: Harvoin saa lukea niin oivaltavaa uskontokritiikkiä ja kuvausta. Näissä kohdin kirjalla oli todella hykerryttävää annettavaa. Lopun tulevaisuuspohdinnat ovat toki lukemisen arvoisia nekin, mutta eivät enää sytyttäneet vastaavalla tavalla. Lisäksi vierastin eläinsuojelunäkökulman korostumista muiden näkökulmien kustannuksella.
Kaikesta huolimatta, kesän hauskin tietokirja!

Elena Ferrante, 2017, Uuden nimen tarina, 508 s., WSOY, isbn 9789510421086

Tämä toinen  osa vie "loistavan ystävän" avioliittoon ja kertojankin alkavaan rakkauselämään. Kerronta saa uusia ulottuvuuksia koko ajan. Napoli ja sen pohjaton kurjuus ja väkivalta ja Camorra, nuorten elämä uskonnon, vanhempien ja kulttuurin puristuksessa. Koulutuksen saamisen vaikeus, säätykierto, joka suomalaisessa peruskouluyhteiskunnassa on nykyään itsestäänselvyys ja oli jo teoksen kuvaamana aikanakin täällä enemmän kuin vain harvoin mahdollinen, oli tuon ajan Italian etelässä vaikeaa ja nousun esteitä oli ja on (?) paljon enemmän.
Italialialainen avioliitto ja sen katoliset kehykset ja naisten emansipaation ongelmat nousevat kuin vuorenseinä lukijan eteen - meidän pohjoismaisen tasa-arvon maisemaame kontrasti on huikean jyrkkä. Kertojaminän kehitys ja sinnikkyys ja toisaalta sivustakatsojan ja epävarman nuoren osa tulevat entistä selvemmäksi ja herättävät lukijassa sekä myötätuntoa että muistoja (tällaisen vanhan lukijan mielessä) Suomen vanhasta kansa- ja oppikoululaitoksesta ennen peruskoulua. Myös väkivalta, joka oli tuon ajan Italiassa niin perheissä kuin yhteikunnassa arkipäivää oli yhteistä Suomeen vielä viime vuosisadan puolen välin yli. Nyt on toisin, mutta tämä teos pitää edessämme kuvaa ajasta, jolloin väkivalta oli normaalia. Uusille sukupolville, joilla on ollut onni kasvaa ilman väkivaltaa ja pelkoa ja nauttia itsestään selvistä oikeuksista itsemääräämisoikeuteen, tämä teos voi tarjota korvaamattoman näkymän ja tiedon siitä miten paljon yhteiksuntamme, ja toivottavasti myös Italian yhteikunta, on edistynyt noista ajoista. Näm kirjat ovat niin kiehtovia, etten ole varma jaksonko odottaa suomennoksia kahdesta seuraavasta.

Elena Ferrante, 2017, Loistava ystäväni, 362 s., isbn 9789510427385

Tämä tetralogian aloitusosa vie nopeasti mennessään lukijansa. Mikä ilo onkaan lukea kohtuullisen sivumäärän teos, jonka kerronta on laveaa, mutta tiukkaa ja taloudellista. On vaikea päättää, mikä on kerronnan pääkohde, paitsi tietysti minäkertojan henkilö, onko se nuorten naisten kehitystarina, kuvaus Italian etelän kehityksestä vai kenties sittenkin yhden aran nuoren syrjäänvetäytyvä sivustakatsojan elämä. Kerronnassa on maagista voimaa, joka parhaiden kirjallisten perinteiden mukaan (?) vie lukijaansa aikajärjestyksessä tapahtumasta toiseen ja tekee ympäristöt ja henkilöt eläviksi ja monipuolisiksi, eläviksi. Kerrassaan nautinnollista luettavaa. Suosittelen.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Liukkonen Miki, 2017, O, ISBN 9789510420881

Tässä kirja, joka on pilattu pituudella. 858 sivua. Läkähdyttävän pitkiä ja paisuttelevia luetteloita muun kaiken lisäksi, kuin lukijan kiusaksi. Tuntuu kuin kirjailijan työ olisi jäänyt kesken: aineisto on tässä, mutta kehittely puuttuu. Kasaan on haalittu kaikkea mahdollista, mutta karsinta ja juoni ovat unohtuneet ja jääneet kesken. Sivulta 605 löytyy mahdollinen selitys: kirja on "yritys draaman kautta havainnollistaa, kuinka meistä jokainen käy sisällään alinomaa läpi loputonta pohdiskelun, epäilyn ja itsensä tutkimisen nauhaa, epäkiitollisena ja tahatonta prosessia..." Jos tällä opuksella jotain ansioita on löydettävissä, niin ehkä tästä. Alitajunnan asssosiaatioketjujen ryöppyä kuvataan taitavasti ja realistisesti. Kokonaisuudesta ei kuitenkaan synny uskottavaa, vaan piinallinen kuva. Kokonaisuutta sitovaksi langaksi on sitaistu fysiikan termeistä kiedottu aikaa ja sen vääristymistä käyttävä tieteistarina, jonka uskottavuuteen ei kuitenkaan siihenkään ole panostettu riittävästi. Kirjan kummallinen nimi saa selityksensä sivulla 823: "Ei mitään loppuunsaattamista olekaan niin kuin ei mitään alkaakaan, ei universumissa eikä yhden ihmiselämän pilkahduksessa ajan valkoisessa äärettömyydessä. On vain "on". Tai pelkkä "o", välähdys ilman reunoja..." Puistattavan raskas luettava. Lukekaa, jos haluatte raskauttaa mielenne ja hukata aikaanne nykyajan hajanaisuuden säälimiseen.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Juha Hurme, 2014. Nyljetyt ajatukset. Teos, 487 s. ISBN 9788516623

Aimo ja Köpi, kirjailijan alter egon luotettavat pikkuapulaiset saattelevat soutuveneellä matkaan ja perille asti kulttuurikatsauksen suomalaisesta ja vähän ulkomaisestakin kulttuurista. Kaverukset soutavat ja käyvät kymmenien sivujen "keskusteluja" kirjailijoista, musiikista ja teatterista. Parasta antia ovat kirjallisuuden tutkistelut. Teatterijutut, keskellä kirjaa oleva Aimon ja Köpin Brechtiläinen vuorosanailu mm., jäävät jotenkin vaisuksi, tai sitten en ymmärtänyt jotain vihjeitä. Myös kirjan lopun "näytelmä" jää jotenkin kirjan muusta sisällöstä ulos, vaikka onkin, ilmeisesti, ainoita kohtia, joissa tekijä on rohkaistunut luomaan omaa fiktiota. Tarinat populaarimusiikista ja jazzista ovat mielenkiintoisia, mutta avautuvat varmaan paremmin, jos tuntee/muistaa kyseessä olevia kappaleita enemmän kuin minä. Muuten tarina veneretkestä on oiva juoni saada lukija lukemaan lähes viisisataa sivua kulttuuriarvosteluja ja kirjamielipiteitä. Monet näistä ovat toki hienosti kokoonpantuja ja uusia näkökulmia avaavia. Apuhahmot Aimo ja Köpi jäävät roolikäsikirjoituksen tapaisiksi luonnoksiksi, mikä ei kuitenkaan tässä teoksessa haittaa, pääasiana kun on muuta kuin henkilökuvaus tai suhteiden draamat. Kirjailija pistäytyy itsekin yhdellä luodolla tapaamassa kaveruksia yhden yön ajan tekemässä oleellisia tunnustuksia. Tekijän taidenäkemys on kiinnostava ja monet teksteistä osoittavat, että sen pohjalta syntyy oikeaa Taidetta. Kyseessä on matkaopas suomalaisen kulttuurin parhaisiin nähtävyyksiin - tämän varmentaa kirjan lopusta yllättäen löytyvä henkilöstö- ja paikannimihakemisto. Oiva lisä, joka tekee mahdolliseksi teoksen arvosteluihin palaamisen myöhemminkin.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Edmund de Waal. 2013. Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. 342 s. Schildts & Söderstsröm. isbn 9789515230843

Edmund de Waalin juutalaisen suvun historia kertoo Euroopan ja vähän muunkin maailman tarinaa belle epoquesta nykyaikaan asti. Alkuun tuntee joutuneensa lifestyle- tms. juoru- tai muotilehtien viime vuosisadan alun palstoille ja lukija melkein pitkästyy. Sitten tulevat sodat ja tapahtumat kietovat suvun mukaansa ja hirveä historia, joka tuhoaa suvun ja sen omasiuuden. Tämä ei kuitenkaan ole tavanomainen kauhuhistoria. Se kerrotaan japanilaisten netsuke-esineiden kautta ja avulla, ja se antaa ilmaa ja näköalaa. Kerrotuksi tulee myös toisen maailmansodan jälkeinen aika ja natsien rankaisemattomuus ja omaisuuksien palautumattomuus.
Kerronnan tapa ja tyyli on hyvin henkilökohtainen ja samalla hyvin yleinen ja kulttuuria kokonaisuutena luotaava. Lukija sulkee kirjan luettuaan tyytyväisenä lukukokemukseen ja uusia näkökulmia viime vuosisataan ja ihmiseloon saaneena. Hieno kirja.

torstai 23. helmikuuta 2017

Riikka Pulkkinen, 2016.Paras mahdollinen maailma. 358 s. Otava. isbn 9789511298922

Pulkkisen viides on alusta sata sivua samaa sujuvaa ja vetävää Pulkkista. Sitten jostain syystä tökkää. Ehkä se on kaksoisolento, jonka uskottavuus vaivaa, alkupään mielenterveyden horjuminen on vielä realismia, mutta tämä on jotain muuta. Maagista realismia? Ei siinä sinänsä mitään, mutta ehkä haitta on se, että tyyli säilyy samana. Parhaimmillaan Pulkkinen on realistina, lähes fotorealistina ja seksualisuuttta, tai jotain muuta hyvin mukaansatempaavaa, kuvatessaan. Mutta maaginen tai toisenlainen todellisuus kärsii realistisesta tyylistä ja logiikasta. Ikäänkuin  mielikuvitusmaailmaan olisi väkisin tuotu ajattelija, joka julistaa, että tämä ei ole totta, tämä on vain mielikuvitusta.
Viimeiset sata sivua kyllä korjaavat sitten voiton tai ainakin työvoiton. Romaanin kaunis kaari sulkeutuu ja saapuu päämääräänsä ja keskikohdan vaikeudet saavat osin selityksensä. Selviää mikä on paras mahdollinen maailma. Olin tosin odottanut selkeämpiä yhteyksiä Leibnitziin tai ainakin modaalifilosofisiin pohdintoihin.
Ei ehkä Pulkkisen paras teos? Tosin siitä on kauan, kun luin ne muut...? Mutta aivan mahtava työnäyte ja vakuuttava ammattitaidon osoitus. Ehkä suuret teokset eivät olekaan helppoja lukea, ainakaan joka kohdastaan ja tämän sentään ahmaisin muutamana iltana.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kari Hukkila, 2016. Tuhat ja yksi. Teos, 212 s. isbn 9789518517248

Hukkilan teos on pieni mutta kiinteä helmi. Siinä kirjalijan alter ego kamppailee kirjoittaakseen Herling nimisestä gulag-vangista ja hänen kohtalostaan, samaan kerään hän saa kiedotuksi runoilija Björlingin pommituskauhut, Vesuviuksen purkauksen ja Italian Etiopian valloituksen ja etiopialaisen pakolaisen kohtalot Italiassa. Toisena kertojatasona on kertojan ystävä Martin/Mara. Kirjailija vierailee Roomassa Maran luona ja seuraa hänen epätoivoista parisuhdettaan labiiliin pakolaisnuorukaiseen Etiopiasta. Kirjan läpi kulkee myös Wittgensteinin elämä ja filosofia. Kirja kertoo witgensteinilaisesta elämän tuskasta ja pakolaikriisistä, tai ei kerro, vaan sotkuisista kulttuuri-ihmisten suhteista - riippuu näkökulmasta. Kahden tai useammankin tason kertomistekniikka ja useiden tavoitteiden ja kertomusten sisäkkäin esittäminen tekevät tekstistä, yllättäen, ei sekavan, vaan jäntevän. Tässä mielessä kertomus on jollain merkillisellä tavalla sukua Seebaldin tarinalle Austerlitz.