torstai 10. maaliskuuta 2016

Kuin surmaisi satakielen ja Kaikki taivaan linnut, Harper Lee, 1960 ja 2015

Aiempi kirja, joka on itse asiassa kirjoitettu myöhemmän jälkeen, on minulle otsikkona tuttu jo 60-luvulta kirjaston hyllyistä - en vain tullut koskaan lukeneeksi sitä silloin nuorena.
Kun toinen kirja sitten löytyi viime vuonna kätköstä kassakaapista ja julkaistiin saman tien, lähes postuumisti, saman tien myös suomeksi, piti näihin tarttua. Lukukokemus on vaivan arvoinen.
Aiemmin julkaistu on hieno ja tasapainoinen kuvaus USA:n syvästä etelästä ja orjuuden ja rotuerottelun jälkeisestä ajasta. Samalla uskomattoman hieno lapsuuden kuvaus ja sen muistelun esimerkki. Kirjan sankari on kertojan lakimiesisä. Aina tyyni ja rauhallinen, aina oikeudenmukainen ja oikeuden puolella, vaikka koko yhteisön rotuennakkoluuloja vastaan.
Toine kirja on monimutkaisempi. Päähenkilönä on nyt selvästi kirjailija itse alter egona. Suhde rotuennakkoluuloihin kiepsahtaa suhteessa edelliseen kirjaan ja sen isähahmoon toisin päin: asia ei olekaan niin mustavalkoinen ja yksinkertainen ja päähenkilö lähes romahtaa löytäessään isänsä yhtäkkiä kk klaanin puolelta. Mamu -keskustelumme saamat sävyt viime aikoina tekevät tästä pohdiskelusta yllättävän ajankohtaisen. Samoja sävyjä ja kaukaa kiertäviä johdatuksia on kuultu tässäkin. Ongelman kuumuus ja kiihko tekee ymmärrettäväksi, miksi kirjoittaja jätti käsikirjoituksen kuudeksikymmeneksi vuodeksi kassakaappiin, vaikka oli ensin tarjonnut sitä kustantajalle.