Olen lykännyt tämän muistiinpanon tekemistä helmikuusta asti. Kirja oli meillä lukupiirissä, eikä minulta mielipidettä puutu, mutta epäröin, koska olin niin kovin erimieltä kirjan ansioista. Muut olivat ihastuksissaan kirjan eetoksesta ja paatoksesta, minua ne vieraannuttivat kerronnasta, joka sinänsä on erinomaista tarinan juoksutusta. Ennätysmäinen 650 sivua on kyllä luettavaa tekstiä, mutta asiasisällössä muutama asia tökkää minua - ei ehkä muita lukijoita. Tekstin yleinen mystiikkamainen sävy ei vakuuta minua, kun toisaalta selvästi vedotaaan luonnontieteeseen, tai ainakin luonnonhistoriaan ja kauneuteen. Mystisyys tuntui minusta vain ylimääräiseltä taakalta, jonka poisjättämällä tarinasta olisi tullut paljon ryhdikkäämpi.
Erityisen kiusaantuneeksi tulin, kun sivulla 204 kuvattaessa viime vuosisadan alkupuolen kämppäelämää kaukana pohjoisesta, yhtäkkiä puhutaan otsalampusta, voi ei...
Tarina isän hoitopaikan jäljittämisestä Pilularia globuliferan, Ormio, itiövesikasvin avulla, jota esiintyy Suomessa vain Pälkäneen ja Hauhon järvissä, mm. Kukkiassa. On näemmä faktoihin kudottu, ja sellaisena uskottava tarinan käänne. On vain vaikea uskoa botaniikan olleen nuoren tytön/naisen ulottuvilla siinä määrin, että jäljitys olisi onnistunut.
Kuvaus viime vuosisadan alun oloista ja ihmiskohtaloista on sinänsä uskottavaa ja taitavaa, mutta jotenkin kirjoittaja väistelee ikävästi: sisällisota jää vain tyylitellyksi taustaksi ja viime hetkessä hän heittää henkilönsä syrjään tapahtumien keskeltä kauas mystiseen korpeen erakoitumaan.
Luontokartoittaja, jolla on näin tarkka näkö ja pikkupiirteinen kyky kuvata näkemäänsä ja kutoa monenlaisia ihmiskohtaloita juonen käänteisiin voi vielä saada aikaan jotain paljon ansiokkaampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti