maanantai 6. marraskuuta 2017

John Williams, 2017. Augustus, Bazar. ISBN 9789522793997

Stoner kertoo tavallisesta, tai ainakin lähes, amerikkalaisesta yliopistomiehestä ja hänen elämästään ja ongelmistaan. Tämä teos taas loikkaa ajanlaskun alkuun ja Rooman valtakuntaan. Täysin toinen aihepiiri, mutta loppujen lopuksi tämäkin on kertomus miehen elämästä ja loppuelämän ajatuksista. Ensimmäinen osa kirjasta vertautuu Conn Iggulden Jumalten veri pokkariin, joka saattaa olla velassa tälle teokselle. Kerronta on samanlaista vaikka eteneekin eri henkilöiden kirjeissä kertomana. Toinen osa ei sitten enää olekaan seukkailuromaanin kaltainen, vaan syventyy valtaan nousseen uuden keisarin elämään ympärillä olevien, myös monien naisten näkökulmasta. Näin ulkoinen historian kuvaus muuttuu persoonan ja psykologian kuvaukseksi.
Viimeinen osa sitten kertoo keisarin loppuvaiheista ja elämän illasta ja vanhuksen pohdinnasta ja yksinäisyydestä. Yksinäisyys on melko totaalista. Se kuvaa paitsi jokaisen tyrannin kohtaloa, luottamuspulaa ja ystävien häviämistä, myös jokaisen ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä kuoleman edessä.
Paitsi jokamiehen kuvausta, teos sisältää tietysti myös valtaan nousuun kykenevän luonteen kuvauksen. Laskelmoiva, harkitseva, tunteensa hinnalla millä hyvänsä hallitseva luonne, kykenee pelaamaan vastustajansa turmioon ja hallitsee lopulta yksin. Machiawellismin analyysi.
Williams on hieman oikonut historiallisia tosiasioita (oman ilmoituksensa mukaan), mutta ei niin paljon, että se vaikuttaisi tavalliseen lukijaan - päinvastoin, draama on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Teoksen varsinainen anti on kuitenkin sen filosofinen ja elämän kokonaisuutta ja arvoja ja velvollisuuksia pohtiva sisältö.

torstai 19. lokakuuta 2017

Guzel Jahina, 22017. Suleika avaa silmänsä, 456 s. Into. ISBN 9789522646408

Venäläistä nykykirjallisuutta tulee harvemmin luettua, eikä sitä kai kovin paljon suomeksi käännetäkään. Tämä on tarina Tatarstanista, Kazanista ja tataarien karkotuksesta Siperiaan stalinismin syvimpinä vuosina neljäkymmnenluvulle. Päähenkilö on tataaritar Suleika ja toiseksi kiertyy hänen aviomiehensä tappaja, neuvostoupseeri, punakaartilainen, joka ajan myötä pehmenee ja joutuu epäsuosioon, koska kohtelee kulakkeja liian lempeästi. Minulle vaikuttavin kohta on tämän henkilön näkökulmasta kuvattu jääminen yksin kulakkien kanssa Siperian korpeen ilman ruokaa ja siitä seuraavasta talvesta selviytymisestä. Tarina on vain stalinistisen vankileirien saariston liepeillä, ei keskeistä hirmutekojen kuvausta, vaan runollinen tarina tataarikulttuurista, naisesta ja rakkaudesta. Edes tarinan päätös ei ole surkea vaan jättää oven raolleen optimismille. Ihan mukavaa luettavaa, vaikka ei olekaan mikään historian oppitunti.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hanya Yanagihara, 2017. Pieni elämä, 937 s. Tammi. ISBN 9789513191771

Tämä on kirja pedofiliasta uhrin näkökulmasta. Aiheen hirveydestä huolimatta kertomuksen pystyy lukemaan, mutta helppoa se ei ole. Päähenkilön itsetuhoisuus ja epätoivo tulevat niin uskottavasti ja ahdistavasti kuvatuiksi, että aika ajoin lukeminen hidastuu väkisinkin. Ei mikään helppo kirja. Kuvaus ja kerronta vaihtelevat välillä, helpotukseksi, muiden tarinan henkilöiden näkökulmaan. Tämä on painava puheenvuoro pedofiliaa ja riistoa vastaan ja taitavasti kerrottu kokonaisuus. Kannattaa lukea jos uskaltaa.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Paul Auster, 2002. New York trilogia, 145+86+125 s. Tammi, isbn 9789513158958

Nerokkaat pienoisromaanit muuntelevat samaa teemaa: kirjailija, joka kirjoittaa kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjailijasta... Identiteetti alkaa liudentua ja samastua ja muuttua toiseksi. Uskomatonta, että voi istua paikalleen ja kirjoittaa istumisestaan ja kirjoittamisestaan kolme mielenkiintoista ja vetävää tarinaa. Kirjoittaja leikittelee paitsi omalla identiteetillään, myös lukijan suhteella kirjaan ja lukemiseen. Talvipäiväkirjan ohella lienee valaisevinta kirjailijaelämän kurjuuden kuvausta. Mukavaa luettavaa ja ihmeellistä rakenteen somuun menemistä. Voin suositella.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Minna Rytisalo, 2017. Lempi, 230 s. Gummerus. ISBN 9789512407873

Sota-ajan Lappiin sijoittuva kertomus Lempistä, hänen sisarestaan ja aviomiehestään. Tarina rakentuu hienosti paljastaen asioiden todellisen kulun vasta lopussa. Dekkarin rakenne. Henkilöiden kuvaus, kutakin vuorollaan, pitää mielenkiinnon yllä. Kieli on ihanan sujuvaa ja tekstin määrä kohtuullinen tarinaan verratuna. Laadukas kirja. Ei pode sivupöhöä, kuten niin monet nykykirjat. Sujuvuutta ja tarinan vetoa voi vain ihailla. Mukava kirja.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kjell Westö, 2017, Rikinkeltainen taivas, 459 s., ISBN 9789511294917

olen lukenut ohimennen aiemmat Westöt. Ne olivat historian ja aikauden sekä suomenruotsalaisen yhteisön kuvauksia viime vuosisadalta. Tähän kirjaan tuo uuden ja kiinnostavan jännitteen se, että tullaan nykyaikaan ja kirjailijan alter ego seikkailee mukana.
Seksiä ja rakkautta on mukana aiempaa enemmän - viimemainittu vakuuttavamman realistisena kuvauksena uuden vuosituhannen sotkuisista suhdekiemuroista.
Kirja pitää otteessaan. Tarina on hyvin ja intensiivisesti kerrottu. Kirjailijan motto tulee hyvin selväksi. Mitä oikeastaan rakastamme, muistamme. Ratkaisu on selvä: emme muista oikein ja rakastamme jotain, mitä emme tavoita. Vertailukohdaksi asettuu Knausgårdin Taisteluni "muistin absoluuttinen sävelkorva", jota tosin hänkin epäilee viimeisessä osassa.
Westön tarina on hyvin ja huolellisesti kerrottu. Draama pitää otteessaan ja viihdyttää. Epäilin lukiessani, että siihen se jääkin, mutta kirjan viimeinen lause korjasi ja selitti kaiken: kirjailijan luomat hahmot ovat yhtä ristiriitaisia ja eksyksissä kuin me kaikki tämän vuosisadan ihmiset, jotka elämme sen saman taivaan alla, joka joskus harvinaisina hetkinä voi näyttäytyä rikinkeltaisena.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

W.G.Sebald, 2014. Saturnuksen renkaat, Tammi, 345 s., isbn 9789513180416

Rochen raja on tähtitieteessä kuvattupainovoimaraja, jonka ylitettyään kappale repeytyy silpuksi suuremman kappaleen kiertoradalle ja muodostaa lopulta renkaan sen kiertoradalle. Ymmärrän tämän teoksen yhtenä mottona niin, että kirjoittaja on tutkinut omaa "Rochen rajaansa" ja tarkastelee luupilla omia renkaitaan ja pyrkii kuvaamaan niitä. Vaelluksellaan hän kuvaa mukaan repeytynyttä ainesta. Kuvaukset seuraavat näennäisen vapaata assiosiaatiota, joka vie lukijaa Joseph Conradin afrikan pimeydestä  Kiinan keisareiden historiaan. Kaikki kuvaukset tuovat yllättäviä ja tarkkoja historian tosiasioita lukijan tietoon. Tämä on helppolukuisin Sebaldin kirjoista. Se johtuu siitä, että se paljastuu suoraan omaelämäkerralliseksi. Lukijan yllättää myös loppupuolen valokuva, jossa tekijä onkin yhtäkkiä kuvassa. Nuori ja salskean näköinen mies. Olin ollut siinä käsityksessä, että kyseessä olisi vanha ja vaikeasti liikuva, vanhanaikaisesti pukeutuva vaeltaja. Ehkä tämä johtuu Austerlitz -kirjasta jääneestä mielikuvasta. Siihen teokseen ja myös Korsikaan verrattuna, tämä teos avautuu helpommin ja teoksen pystyy hahmottamaan kokonaisuudeksi, jossa vaeltava esseisti pohtii suhdettaan maailmaan ja toisiin. Rakenteeltaan tämä vertautui yllättäen Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset -teokseen, jossa myös on käytetty matkaa ja vaellusta sitomaan joukkoa kulttuuriesseitä yhteen. Muuten teoksilla ei toki ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä.
Tämä kirja on samalla tavalla peittelemättömän melankolinen, jopa masentunut, mutta kuitenkin terävästi ja tarkasti näkevä ja kuvaava, kuin V.S. Naipaulin teokset, erityisesti Saapumisen arvoitus. Suttuiset valokuvat, joiden mukanaoloa kaikissa Sebaldin teoksissa voi pitää hänen tavaramerkkinään, eivät oikein aukene minulle. Suttuisuudella on varmasti jokin salattu tarkoitus, mutta mitä se ilmentää muuten niin loistavissa teoksissa, on jäänyt minulle avautumatta. Vertaan sitä omiin otoksiini nuoruudessa, jotka ovat huonoja, mutta avaavat edelleen silloisen tunnetilani kuin avain lukon. Tuo avain jää vain näistä Sebaldin näpsäyksistå löytymättä, vaikka ne enemmän tai vähemmän kiinteästi tekstiin liittyvätkin.
Sebaldin tapa rakentaa kertomusta, joka hyppää kertojan kertomaan henkilöön ja hänestä hänen kertomaansa henkillöön ja niin edelleen kunnes, kahdenkymmenen sivun päästä, yhtäkkiä on pilkku ja sanat "sanoi Austerlitz", ei tässä teoksessa ole niin äärimmilleen viety, vaikka rakenteessa onkin samoja piirteitä. Tämä on selkeämmin autoetnografiaa ja kulttuuriesseistiikkaa. Kokonaisuutena tärkeimmäksi nousee kuitenkin päähenkilön henkinen kokemus elämästä ja sen hauraudesta sekä kohtalon ja historian kulusta.