maanantai 19. helmikuuta 2018

Kazuo Ishiguro, 2015. Haudattu jättiläinen. S. 378 s. Tammi. 378 s. Isbn 9789513186524

 Tämä on vähän Taru Sormusten Herrasta -hengessä kirjoitettu tarunomainen kertomus. Tässä ei kuitenkaan ole pääosassa seikkailu ja sen käänteet, vaan naaraslohikäärmeen edustama paha ja sen torjunta sekä sen vaikutukset ihmisten elämään ja suhteisiin. Pohjimmiltaan tämä on siis eettistä pohdintaa ja ihmisen mahdollisuuksien pohtimista suhteessa olemassaolevaan, menneeseen ja tulevaan pahaan ja väkivaltaan.
Päähenkilöinä tarinassa on vanha pariskunta ja kaksi kuningas Arthurin ritaria. Päähenkilöt kulkevat kohtaloaan ja kuolemaansa kohti. Naaraslohikäärrme tuntuu ensin edustavan kaikkea pahaa ja väkivaltaa ja sen tuhoaminen tuntuu tärkeältä päämäärällä. Sitten osoittautuukin, että sen aiheuttama unohduksen sumu ylläpitää rauhaa ja estää sodat ja väkivallan. Tarinan lopussa päähenkilöt ovat kuolleet paitsi saksasilaisritari, joka käy kohti sodan ja uuden väkivallan ja valloitusten aikaa. Onko siis niin, että elämämme suhteellisen rauhan aika perustuu väärälle unohtamiselle ja lopulta seuraa uusi maailmanpalo? Kirjoittaja on koukuttanut lukijan todella ovelastipohtimaan ihmiskunnan kohtalon kysymyksiä. Hieno kirja.

Don de Lillo, 2017. Nolla Kelviniä, 217 s. Isbn 9789513192068

Tämä on romaani kuolemasta ja unohduksesta. Erityisesti ensimmäinen osa, joka esittelee ruumiiden syväjäädytyslaitoksen ja sen edustaman tekno-optimismin ja nykyajan kuoleman jälkeisen elämän odotuksen on suoraa pohdintaa siitä, mitä kuolema on ja mitä se merkitsee meidän elämällemme ja miten käsitys muuttuisi jos persoonalle voisi elää joskus kuoleman jälkeen joko heräämisemme taisäilyvän ohuen tietoisuuden viirun varassa.
Romaani on myös kertomus isän ja pojan sekä pojan ja tämän naisystävän kompleksisessa suhteista. naisystävän pojan kautta jopa Ukrainan kriisi käväisee pohdinnassa osana käynnissä olevaa kolmatta maaailamansotaa, jota käydään lukuisina sirpalesaotina ympäri maailmaa.
Kertomus on unenomainen ja päähenkilön elämän pohdinta on nykyajan tyypillistä puolineuroottista ajelehtimista. Onnellinen. Loppu tulee, siitä, että päähenkilö näyttää lopulta löytävän paikkansa maalaamassa ja sopivat arkirutiinit. Tarina on ikään kuin scifiä, mutta yksityiskohtiin ei vaivauduta paneutumaan, jotta tarina tässä suhteessa olisi uskottava. Sen sijaan humaani pohdinta ihmisen osasta on tarinan pääosassa, vaikka se onkin puettu todella erikoisen tarinan vaatteisiin. Ihan hyvä lukuoromaani, ja varmasti erilainen lukukokemus.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Torgny Lindgren, 2017, 173 s. Isbn 9789513186470

Tämä teos on omalaatuista huumoria. Olen tuntenut joitakin nuoria, jotka ovat kokeneet elämän kutsumuksekseen taiteen tekemisen. Epätoivoisen elämänasenteen seuraaminen kuvan tekemisessä on murheellista.
Samaa on tässä kirjassa taiteilijasta, joka yhden ainoan ajatuksen perässä itseopiskelee taiteilijaksi ja pitää yhden näyttelyn. Tarinan kertoo kaksi (?) kertojaa, joilla on kirjan kirjoittamiseen, jos mahdollista, yhtä pakonomainen asenne kuin taitelija Klingsorilla taiteeseensa. Kirja kuvaa jatkuvaa etsimistä ja tavoittelua taiteen sisältönä. Aluksi luulin, että tässä olisi jotain samankaltaista taiteilijaelämän kuvausta kuin Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat teoksessa. Erehdyin. Tässä ei ole mitään totena otettavaa, tämä on vain fiktiota fiktion tekemisestä ja taiteen päämäärän  tavoittelusta.
Kai tässä huumoriakin on, mutta minulle se ei oikein avautunut. jos tämä on ironiaa, alkaa Klingsor käydä sääliksi. Jos taas taiteilija pitäisi ottaa vakavasti, ei siitäkään mitään tule, niin omituiseksi tyyppi on kuvattu.
Tulipahan tuokin luettua.

torstai 1. helmikuuta 2018

Heidi Köngäs, 2017. Sandra, 285 s. Otava. Isbn 9789511314035

Tämä kirja tekee vaikutuksen. Sata vuotta sitten ollut herää eloon ja hengittää niin, että melkein tuoksutkin tuntee. Näin se on voinut tapahtua, tapahtunut, ja jos, niin varmasti noin ovat nuo ihmiset tunteneet ja eläneet. Tämä kirja on 18 tapahtumien satavuotistribuutti. Parempaa muistelua ei voisi toivoa, Nykyajassa elävä, kirjailijan alter ego (?), joka kiinnostuu isoäitinsä elämästä, tekee tarinan ja sen laatimisen uskottavaksi. Tällaisia kohtaloita on sata vuotta sitten varmasti ollut runsaasti. Tämä teos on hävinneitten puolella, mutta onko se voittajia vastaan? Mielestäni ei. Tätä työtä tarvitaan, jotta joskus jälkeen tulevat voivat hyvällä omalla tunnolla unohtaa kaunansa, mutta ei sitä, mikä onnettomuus väkivalta voi olla yhteiskunnassa.
Kirjan henkilökuvaus on taitavaa ja syvää. Henkilöt elävät lukijan päässä ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan ja juonen kulkua pidän, kaikesta kurjuudesta huolimatta, optimistisena. Paremmat ajat tulevat. Siis ovat tulleet. Tämä kirja olisi ansainnut palkinnon, suuren tai pienen. Ei tämä mikään täällä pohjan tähden alla monumentti ole, mutta aivan Linnan kaltaisissa mitoissa ja taidoissa tehty. Hyvä kirja.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Albert Spinosa, 2014. Keltainen maailma, 192 s. Bazar. 9789522790828

Albert Espinosa on 14-vuotiaana syöpään sairastunut espanjalainen näyttelijä. Tässä kirjassa hän haluaa välittää sen, mitä kymmenen vuoden kamppailu syövän kanssa hänelle opetti. Hän ei siis halua kertoa sairautensa tarinaa, vaan sen mitä siitä oppi.
Jo kirjan alussa on lause, joka toteaa, että tämä ei ole mikään elämäntaito-opas tai self-help-kirja.
Olen pahoillani, mutta minusta tämä on juuri sellainen. Kirjoittaja kertoo, varmaankin jossain määrin kronologisesti syntyneistä oivalluksistaan ja esittäää menetelmän, jolla kuoleman lähellä olleen kokemuksista voisivat kaikki oppia parempaa ja täydempää elämää.
Tämä tapahtuisi laatimalla sadan kohdan lista toisiinsa ihmisissä kiinnostavista asioista ja karsimalla sitten seksuaalinen kiinnostus niistä pois ja ehkä muutakin kunne jäljellä on noin parikymmentä, joiden avulla voi tunnistaa "keltaisensa" eli ne ihmiset, joiden kanssa pystyy antoisiin ja elämää rikastaviin ihmissuhteisiin.
Ymmärrän kirjailijan voimakkaan kokemuksen, miten kuoleman lähelle joutuminen voi muuttaa kokemusta ystävyydestä ja muista ihmisistä niin intensiiviseksi, että haluaa luokitella nämä kokemukset aivan omaksi maailmakseen. Kuitenkin, kun ajattelen omaa elämänkokemustani, on vaikea pitää tarpeellisena kirjailijan esittämää vaivalloista harjoitusta saati uskoa sen hyötyyn. Kirja varmasti on totta tekijälleen ja voi olla hyödyllinen muillekin, varsinkin jos on kokenut kuoleman läheisyyden, mutta samoihin johtopäätöksiin ja kokemuksiin "keltaisista" voi mielestäni päätyä myös iän myötä vanhetessaan ja viisastuessaan ja hyväksyessään kuoleman olevan luonnollinen päätös elämälle. En olisi kirjaa lukenut, ellei se olisi ollut yhden lukupiirin ohjelmassa.

Viivi Luik, 1987. Seitsemäs rauhan kevät. 248 s. Tammi. Isbn 9513063860

Tämä kahdeksankymmentäluvulla ilmestynyt kirja kertoo Viron 50-luvusta ja pienestä maaseutupaikasta ja viisvuotiaasta tytöstä, joka elää vahvasti äitinsä ja isoäitinsä mukana pienen mäkituvan elämää ja aikakauden pelkoja. Tytön ajatusmaailma on niin viaton kuin vain lapsen voi olla ja hän keksii koko ajan kaikenlaista kuritonta, jotta jotain tapahtuisi, aikuisten toivoessa päinvastaista. Pienen lapsen silmin onnistuu kirja välittämään elävän ja ahdistavan kuva Viron viisikymmentäluvusta sosialismin ja stalinismin paineessa ja hiljaisesta vastarinnasta.
Muutamassa kohdassa kertoja nousee pois viisikymmentäluvulta ja tekee vertailuja kahdeksankymmentälukuun ja ihmettelee, miten asiat ovat muuttuneet niin paljon. Parasta kirjassa on lapsen maailman ja ajattelutavan kuvaus: pitkästymisen kautta mielikuvituksellisiin leikkeihin ja kepposiin, jotka johtavat rangaistuksiin tai ainakin pitkään itkuun. Juuri tuollaisia ovat viisivuotiaat ja juuri tuollaista oli Viron viisikymmentäluku.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Korhonen, Riku, 2017. Emme enää usko pahaan. 392 s. WSOY. isbn 9789510419977

Korhosella on erinomainen taito kirjoittaa pitkiä, pilkuttomia, mutta loistavan selkeitä ja kuvaavia sekä oivaltavia virkkeitä. Kirjan lukeminen on tästä syystä nautinto. Kolme neljäsosaa kirjasta oli riemukasta lukea, vaikka alussa esitelty uudelleen lämmitetty idea vaimon ryöstöstä pariterapiana tuntuikin tosi typerältä juonikuviolta. Korhosen tapa käsitellä kukin luku jonkun henkilön näkökulmasta luo jatkuessaan syvyyttä sekä tarinaan, että henkilöihin. Monipuolisuus henkilöissä poistaa yksiulotteisen karikatyyrimäisyyden ja tekee henkilöistä kaikkine ristiriitoineen uskottavia. Tämä kestää melkein loppuun asti, mutta juoneen ilmeisesti pakollisena kuuluva väkivalta ja tappo (Hollywood-vaade?) sai minut pettyneeksi. Vaikka kirja kantaa tämän jälkeenkin, olisin ollut jotenkin tyytyväisempi, jos äärimmäinen väkivalta olisi jäänyt pois ja kirjailija olisi luottanut kykyynsä luoda nautittavaa ja uskottavaa tarinaa arjen pienistä ja tarkoista havainnoista. Kirjaa oli kaikesta huolimatta ilo lukea.